Mä oon aina ollut äidin tyttö. Äidin kanssa ollaan tehty ja nähty kaikenlaista. Meitä on aina yhdistänyt samanlainen huumorintaju, äkkipikaisuus ja ystävällisyys muita ihmisiä kohtaan, mutta myös puolustetaan ärhäkkäästi toisiamme jos meitä kohdellaan kaltoin (mm. Diacorissa aiheutettiin aikamoinen meteli yhden naisen takia..se siitä rauhallisesta odotushuoneesta).
Isän kanssa meillä meni sukset ristiin kun olin ala-asteikäinen. Ja vaikka olenkin paljon äitinikaltainen, olen kuitenkin enemmän samanlainen isäni kanssa (tämän tajusin vasta nyt "myöhemmässä" iässä). Olemme molemmat itsepäisiä, hiljaisia mietiskelijöitä ja sarkastisia emmekä nautiskele parrasvaloissa olemisesta.
Kun olin n.11-12vuotias, aloin kutsua isääni hänen etunimellään. Kun minulta kysyttiin, että miksi en kutsu häntä Isäksi, vastasin jotain tyyliin "Koska hän ei tunnu isältäni".. taisin jopa näin sanoa hänellekkin, kun hän ihmetteli miksi kutsun häntä etunimeltä.
Teini-aikani oli kauheaa, vanhemmilleni siis. Ja varsinkin isälleni, jota vastaan kapinoin niin paljon kuin kerkesin.
Nyt onneksi kaikki on toisin. Aloin +20-vuotiaana uudelleen rakentaa suhdettani isääni ja nykyään kutsunkin häntä Iskäksi. Ei se helppoa ollut, mutta halusin oppia tuntemaan isäni ennekuin se olisi liian myöhäistä.
Kaikista pahin mahdollinen (hää-)katastrofi olisi se, ettei isäni pääsisi saattamaan minua alttarille. Kyse ei ole siitä, että hän "antaisi minut pois" vaan se, että haluan hänet mukaan vihkitilaisuuteen. Haluan että hän saa kunniatehtävän, kävellä kanssani papin ja sulhaseni luo, ja olla mukana ainoan lapsensa häissä.
Nyt tiedän, että se miten hän käyttäytyi kun olin nuori ja mikä sai minut inhoamaan omaa isääni, on auttanut minua elämässä paljon. Olen oppinut häneltä niin paljon, enkä edes tajunnut hänen opettavan minulle mitään. Hän maksoi kalliin hinnan siitä, että halusi vain olla hyvä isä, koska sai minun vihani päälleen n.10vuodeksi.
Nykyään olen Iskän tyttö <3
